Laboratoriokäsikirja

Tutkimukset aakkosjärjestyksessä

Takaisin hakutuloksiin

Strongylus vulgaris – iso sukkulamato (qPCR) (hevonen)

Strongylus vulgaris on patogeenisin hevosen isoista sukkulamadoista, joita ei pystytä erottamaan harmittomammista pienistä sukkulamadoista tavallisessa mikroskopointiin perustuvassa McMaster-tutkimuksessa. S. vulgarista kutsutaan myös verimadoksi sen aikuisveiheen verenpunaisen värin vuoksi. Laji on ollut harvinainen ongelma intervallimadotuksen aikakaudella, mutta lisääntyneen matolääkeresistenssin vuoksi käyttöönotetun kohdennetun, lantanäytetutkimuksiin perustuvan loishäädön myötä, on sen todettu yleistyvän. Ennen matolääkkeiden markkinoille tuloa oli S. vulgariksen esiintyvyys jopa 80–100 %. Movetilla vuonna 2015 tehdyn kartoituksen perusteella loisen tallikohtainen esiintyvyys on Suomessa tällä hetkellä vajaat 12 %.

Loisen aiheuttamat vakavatkin oireet, kuten ähky ja kuume, johtuvat loisen toukkavaiheiden vaelluksesta hevosen elimistössä. Toukat tunkeutuvat suolen epiteelin lävitse suurten verisuonten seinämiin. Siellä ne vaeltavat suoliliepeen etummaiseen valtimohaaraan tai jopa aorttaan asti lähelle sydämen vasenta kammiota.

Toukkavaiheiden koteloituessa ja kehittyessä verisuonen seinämän sisällä aiheutuu alueelle voimakkaita tulehdusmuutoksia, jotka johtavat mm. valtimon seinämän liikakasvuun ja verihyytymien muodostumiseen. Voimakkaan tulehduksen seurauksena muodostuukin usein verisuonilaajentuma (aneurysma), joka voidaan todeta rektaalitutkimuksessa. Aiheuttamistaan vakavista oireista, kuten ripuliasta, kuumeesta ja ähkystä huolimatta on useissa tutkimuksissa todettu, että hevoset voivat kantaa kyseistä loista myös täysin oireettomasti. Tällöin infektio on niin lievä, että hevosen elimistö pystyy torjumaan loisesta aiheutuneet haitat.

Oireettomat kantajat aiheuttavat riskin esimerkiksi samoihin tiloihin siirtyville uusille hevosille sekä nuorille hevosille, koska niiden loiseen tottumaton vastustuskyky ei selviä voimakkaasta infektiopaineesta kantajien levitettyä loisen tartuntakykyisiä toukkia ympäristöön. Toisaalta infektiopaine voi kasvaa pikku hiljaa liian suureksi myös samassa ympäristössä pitkään eläneille hevosille. Tartunnan leviäminen vaatii joka tapauksessa sen, että loista levittävä hevonen on ollut madottamatta yli puoli vuotta, mikä on aika, jonka loinen tarvitsee kehittyäkseen lisääntymisvaiheeseensa.

Mikäli tallin loistilanne on hyvän ympäristöhygienian avulla saatu sellaiseksi, että kaikkien hevosen madottaminen ei ole vuosittain tarpeellista, voi S. vulgariksen esiintyvyyden selvittää PCR-tutkimuksella joko yksilö- tai tallikohtaisilla näytteillä. S. vulgariksen esiintyminen kertoo infektiotilanteesta myös muiden isojen sukkulamatojen (Strongylus edentatus) osalta, sillä kyseisten loisten on todettu esiintyvän yleensä sekainfektioina.

Vastausaika:

1–3 arkipäivää. Analysoidaan kahdesti viikossa.

Näytetyyppi:

Lantanäyte kolmelta päivältä vastaavasti kuin madonmunat McMaster-tutkimukseen. Voidaan tehdä myös McMaster-tutkimukseen lähetetystä näytteestä.

Menetelmä:

DNA-tekniikat (qPCR)

Tulkinta:

Pos/neg

Lähteet:

Bailey M, Martin SC, Lloyd S, 1989. Immunologic and hematologic responses in ponies with experimentally induced Strongylus vulgaris infection. Am J Vet Res 50: 1386-1391.
Bracken MK, Wøhlk CB, Petersen SL, Nielsen MK, 2012. Evaluation of conventional PCR for detection of Strongylus vulgaris on horse farms. Vet Parasitol 184: 387.
Duncan JL, Pirie HM, 1975. The pathogenesis of single experimental infections with Strongylus vulgaris in foals. Res Vet Sci 18: 82-93.
Eysker M, Wemmenhove R, 1987. Observations on the epidemiology and control of Strongylus vulgaris infections. Vet Parasitol 23: 69-75.
Hendrix CM & Robinson E, 2012. Diagnostic Parasitology For Veterinary Technicians. 4. painos. 416 s. Mosby, St. Louis Missouri, USA.
Hubert JD, Seahorn TL, Klei TR, Hosgood G, Horohov DW, Moore RM, 2004. Clinical signs and hematologic, cytokine, and plasma nitric oxide alterations in response to Strongylus vulgaris infection in helminth-naive ponies. Can J Vet Res 68: 193-200.
Merck & Co., Inc, 2011. Large Strongyles. Verkkodokumentti. Saatavilla: http://www.merckvetmanual.com/mvm/index.jsp?cfile=htm/bc/22506.htm. Viitattu 11.3.2014.
Nielsen MK, Olsen SN, Lyons ET, Monrad J, Thamsborg SM., 2012c. Real-time PCR evaluation of Strongylus vulgaris in horses on farms in Denmark and Central Kentucky. Vet Parasitol 21: 461-466.
Nielsen MK, Peterson DS, Monrad J, Thamsborg SM, Olsen SN, Kaplan RM, 2008. Detection and semi-quantification of Strongylus vulgaris DNA in equine faeces by real-time quantitative PCR. Int J Parasitol 38: 443-453.
Nielsen MK, Vidyashankar AN, Olsen SN, Monrad J, Thamsborg SM. 2012a. Strongylus vulgaris associated with usage of selective therapy on Danish horse farms – is it re-emerging? Vet Parasitol 26: 260-266.
Reinemeyer C & Nielsen M, 2013. Handbook of Equine Parasite Control. 210 s. SPi Publishers Services, Pondicherry, India.
Saari S. & Nikander S, 2012. Elinympäristönä hevonen – hevosen loiset ja loissairaudet. 3. painos. 122 s. Pfizer Oy Animal Health, Helsinki.